Yleisesti kun keskustelen rekrytointi- tai suohakuammattilaisten kanssa, niin kuulee sanottavan, että ”kaikki parhaat ovat jo töissä”. Olen itse toiminut kohta 9 vuotta rekrytointialalla ja sen aikana myös tehnyt tämän saman huomion. Vaikka käytännössä koko se aika on eletty kriisiä / lamaa / taantumaa, on aina niistä huipputekijöistä ollut pulaa ja on headhuntereille aina riittänyt töitä.

Tätä asiaa sivusin muutama viikko sitten yhdessä kirjoituksessani ja siinä kirjoituksessa olleesta lauseesta alkoikin sitten täyttyä oma inboxini aika nopeasti. Lause kuului näin:

”Nämä organisaatiot pyrkivät aina rekrytoimaan parhaita ja näin ne myös ymmärtävät, että parhaille on yleensä ainakin yksi yhteinen tekijä: Ne ovat jo töissä, eivätkä näin vietä päiviä selailemassa puuduttavia työpaikkasivustoja.”

Ei mennyt kauaa, kun alkoi tippua viestejä, joissa vaadittiin minulta selitystä ja ihmeteltiin, että olenko tosiaan tuota mieltä? Useat henkilöt pahoittivat mielensä, koska olin hyökännyt heitä vastaan sanomalla, että he ovat luusereita, koska eivät ole juuri nyt töissä?  Ja tästähän ei  missään nimessä ollut kyse, mutta monen mieli tuli pahoitettua ja olen pahoillani siitä.

Palautteessa ei ole sinällään mitään uutta ja viimeisen muutaman vuoden aikana olen mm. InHuntin blogiin kirjoittanut n. 200 kirjoitusta. Se tarkoittaa myös sitä, että joka viikko laitan tietyllä tapaa itseni likoon ja altistan omat ajatukseni sekä itseni kritiikille. Palautteesta reilut 90% on valtavan positiivista ja näin ollen muutamat negatiiviset eivät oikeen liikuta suuntaan taikka toiseen. Päinvastoin, olen iloinen, että kirjoituksiani luetaan ja että ne välillä herättävät myös tunteita. Jos olisi tarkoitus välttää kaikki negatiiviset kommentit, pitäisi sitten kirjoittaa jotain sellaista perus kivaa diipadaapaa, joka ei herättäisi mitään tunteita. Sitä ei myöskään hirveän moni jaksaisi varmasti lukea.

Edelleenkin olen siis sitä mieltä, että ne ”parhaat” ovat jo jossain töissä. Ja jos tämänlainen henkilö on vapaalla, niin yleensä joku sen nappaa hyvinkin nopeasti. MUTTA olen myös urani aikana tavannut (sekä myös auttanut) monia loistavia henkilöitä, jotka ovat olleet jo luvattoman pitkään vapaalla ja näin on alkanut heihin jo epätoivo iskeä. Yleensä syyt tähän tilanteeseen ovat löytyneet jostakin seuraavista:

Täysin väärä lähestymistapa. Ollaan jääty odottelemaan, että se oikea puhelu jostain vaan tupsahtaa. Ei olla aktiivisesti haettu töitä tai viety sanaa omaan verkostoon. Työnhaku on kovaa työtä ja siihen rehellisesti pitäisi laittaa vähintään muutama tunti joka päivä, jotta asioita alkaa tapahtua. Toki viikonloput tai ainakin toisena päivänä voi vähän hengähtää.

Ei osata etsiä töitä. Ihan perusasioissa, kuten minkälainen on hyvä CV tai työhakemus puhumattakaan LinkedIn profiilista ja sen hyödyntämisestä, on jo paljon toivomisen varaa.  Lisäksi se tieto on hukassa, mistä ja miten työpaikkoja löydetään ja etenkin, miten päästä kiinni niihin kuuluisiin piilotyöpaikkoihin.

Sitten, kun saadaan perusasiat kuntoon voidaan alkaa puhua siitä, miten yrityksiä tulisi lähestyä, miten tehdään itsestään kiinnostava ja miten erottaudutaan prosessissa. Kun tästä selviää kunnialla, päästään pureutumaan siihen, miten valmistaudutaan työhaastatteluihin, mitä niissä tapahtuu ja miten sen jälkeen tulisi toimia.

Ei pystytä ottaa yhtä tai jopa kahta askelta taaksepäin. Aika usein törmään tähän, että henkilö on tehnyt todella pitkän ja loisteliaan uran ja nyt on hakusessa vähintään samantasoinen paikka tai jopa astetta parempi. Ei, ei ja ei. Mikäli henkilö ei ole käytännössä Suomen paras jossain tai hänellä ei ole jotain sellaista osaamista, mitä vain murto-osalla on ja josta on samalla huutava pula, täytyy silloin asiaa katsoa vähän avarakatseisemmin ja mennä myös yritys eikä ainoastaan tehtävä / titteli edellä.

Tavoitteeksi ei niinkään aseteta tehtävän tasoa tai titteliä, vaan mielenkiintoinen yritys, jossa pääsee hyödyntämään omaa osaamistaan ja tuottamaan lisäarvoa. Kun pääsee yritykseen sisälle, on sen jälkeen usein aika paljon itsestään kiinni, mitä alkaa tapahtua ja kuinka nopeasti.

Omaa uraa kuvaava viiva ei missään nimessä tarvitse olla tasaisesti nouseva ja välillä on ihan ok ottaa yksi tai jopa kaksi askelta taaksepäin, jotta pääsee taas eteenpäin.

Liian kova palkkapyyntö. Toki ymmärrän, että monilla on perhettä, asuntolainaa, kesämökkiä, venettä tms. Mutta silloin kun tilanne alkaa käydä jo kriittiseksi, on hyvä arvioida sitä, mikä kaikki on tarpeellista ja mikä turhaa ja näin laskea konkreettinen summa, millä tulee toimeen. Tästä saadaan realistinen palkkapyyntö, joka on myös haastattelutilanteessa erittäin helppo perustella. Liian kovalla palkkapyynnöllä henkilö tekee itsestään vähemmän houkuttelevan vaihtoehdon monien silmissä.

Toki palkkapyynnöstä se asia mainittakoon, että liian alaskaan sitä ei kannata vetää, vaan aina pyrkiä asettamaan se omaan osaamiseen, kokemukseen, tehtävän tasoon sekä yrityksen kokoon. Myönnän, että ei aina ole ihan mikään helppo juttu, mutta muutamalla puhelulla omaan verkostoon, voi saada jo arvokasta tietoa tai sitten ihan avoimesti kysymällä rekrytointia hoitavalta henkilöltä. Asian, kun osaa esittää oikealla tavalla, saattaakin sitä saada tiedon hyvin nopeasti selville ja sitten voi tehdä päätöksen, onko se sillä tasolla, millä voisi itse kuvitella luopuvansa omasta vapaa-ajasta.

Liian pitkä sapatti. Tätä aihetta on tutkittu paljon ja on löydetty selkeä suhde siihen että, mitä kauemmin on työttömänä, sitä vaikeampaa on löytää uusi työpaikka. Tämä voi kuulostaa aika raadolliselta, mutta näin se vain on ja syitä siihen on turha tässä kohtaa lähteä etsimään. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että välillä sapatti on varmasti paikallaan, mutta jos sen pystyy pitää muutamassa kuukaudessa, niin olisi hyvä.

Oma osaaminen ei enää tämän päivän tasolla. Enemmän ja enemmän törmää nykyään siihen, että henkilö on tehnyt pitkän uran jossain, mutta samalla itsensä kehittäminen on päässyt unohtumaan. Asiat ovat olleet hyvin, työstä on tullut rutiinia ja ylimääräinen aika on sitten käytetty elämästä nauttimiseen. Esimerkiksi nyt ja tulevaisuudessa jokaisessa roolissa digitalisaatio ja teknologia ovat yhä enemmän läsnä ja jos ei näiden asioiden kanssa ole edes jollakin tavalla sinut, on auttamatta vaarassa tippua työelämän kelkasta pois.

Valitettavan usein joudumme huomaamaan, että henkilöllä ei ole mitään sellaista osaamista, joka tekisi hänestä todella kiinnostavan ja jonka avulla hän erottautuisi selkeästi muista mahdollisista hakijoista. Näissä tilanteissa onnistuminen ja uuden työpaikan löytäminen vaatii sitten entistä kovempaa duunia, verkostoitumista, yhden tai kahden askeleen takaisin päin ottamista, oman palkkapyynnön sovittamista ja usein myös aktiivista uuden oppimista ja oman osaamisen kehittämistä. Ja tähän viimeiseen on onneksi maailma ja internet täynnä mahdollisuuksia, joten se ei ole loppuen lopuksi kuin itsestään kiinni.

Kirjoittanut,

Teemu Ruuska

http://fi.linkedin.com/in/teemuruuska/

Kirjoittaja Teemu Ruuska tuli InHuntiin vuonna 2009 ja on siitä asti toiminut rekrytoinnin parissa. Teemu on asunut Madridissa, Espanjassa vuodesta 2014 ja vastaa tällä hetkellä InHuntin kansainvälisestä suorahakuverkostosta InHunt Worldistä. Viime vuodet Teemu on keskittynyt digitalisaatioon ja ennen kaikkea digitaaliseen transformaatioon rekrytointi- ja suorahakualalla.